Parisuhteen osapuolet ovat siis ennenmuuta ihmisiä ja parisuhde on heidän välisensä sopimus joka nousee ja kaatuu sen osapuolten mukana. Se että ihmiset hakeutuvat parisuhteisiin on todennäköisesti seurausta biologiasta: ihmislajin on tarkoitus lisääntyä ja täyttää maa. 

Yhteisyyden ja läheisyyden tarve jatkuu lisääntymisvaiheen jälkeenkin. Tarve olla suhteessa on varmasti osaksi seurausta siitä että parisuhteessa eläminen on yhteiskunnassamme normi. Normaalit ihmiset elävät suhteessa ja niitä jotka eivät, leimaa jonkinlainen epäonnistumisen stigma. Suomessa on miljoona “sinkkua” ja silti ajatellaan että sinkkuus ei ole ihan normaalia tai toivottavaa.

Biologisen kellon tikittäessä parisuhteeseen on kova hinku mutta sen jälkeenkin monet kaipaavat kumppanuutta. Onnellinen parisuhde on yksi elämän tavoitelluimpia asioita. Sillä on myönteisiä vaikutuksia henkiseen ja fyysiseen terveyteen ja se lisää elinikäodotusta. Ei silti voi sanoa että kaikkien ihmisten olisi parempi elää suhteessa kuin yksin. Sinkkujoukkoon mahtuu monenlaisia ihmisiä ja varmasti keskimääräistä enemmän ihmisiä joilla on elämässään vaikeuksia, kuten mielenterveysongelmia ja päihteiden väärinkäyttöä. Mutta on myös täysin terveitä ja tasapainoisia ihmisiä jotka ovat tietoisesti valinneet yksinelämisen. Toisaalta on paljon onnettomassa tai mitäänsanomattomassa parisuhteessa eläviä jotka eivät uskalla lähteä suhteesta.

Erityisesti naisille on tyypillistä pysyä epätyydyttävässäkin suhteessa yksinjäämisen ja taloudellisen epävarmuuden pelon takia. Keski-ikäisille naisille toistellaan mantraa että hyviä miehiä ei heidän ikäluokassaan ole joten on valittava huonon parisuhteen ja yksinjäämisen välillä.

Jos elämä on johdattanut tilanteeseen jossa pysyvää parisuhdetta ei ole, on hyvä pohtia sitä haluaako sellaisen. 

On myös hyvä pohtia sitä onko halukas sitoutumaan pysyvään parisuhteeseen vai haluaisiko mieluummin elää pätkäsuhteissa ja vaihtaa kumppania.

Kun näitä asioita pohtii, on hyvä myös kysyä sitä kuka niitä pohtii. Onko pohtijana rakkaudessa ehkä pettynyt, jättänyt ja/tai jätetty, hylkäämistä pelkäävä, tunteitaan pelkäävä, pelkäävä Ego?

Vai onko pohtijana todellinen minä, ikuinen ja muuttumaton sielu joka on kykenevä anteeksiantoon (sekä itselle että muille), kiitollisuuteen, pyyteettömään rakkauteen ja joka uskaltaa näyttää haavoittuvaisuutensa toiselle ihmiselle, mitään pelkäämättä?

Sanotaan että rakkauden vastakohta ei ole viha vaan pelko. Rakkaus ja pelko eivät ole niinkään tunteita kuin olotiloja ja paikkoja. Kun elämää pohtii rakkauden paikassa, kaikki on mahdollista. Kun taas valitsee pelon, elämän näyttäytyy ongelmien, pettymysten ja uhkien suona.  

Onko peloista vapautuminen mahdollista? Tottakai on. Se edellyttää kuitenkin nöyrtymistä elämän edessä. Tästä enemmän seuraavassa kappaleessa.