Tulirengas

Amerikkalaisella, Oprahin suosimalla elämäntaitovalmentajalla Martha Beckillä on käsite Tulirengas (Ring of Fire) joka on minusta erittäin valaiseva.

Tulirengas on jokin vaikea elämäntilanne (sairaus, avioero, konkurssi etc) joka pudottaa ihmisen polvilleen. Hyvässä tapauksessa tätä seuraa nöyrtyminen ja täydellinen voimattomuus. Itsensä nollaaminen. Tulirenkaan läpi mentyään ihminen päästää irti Egostaan. Pinnalliset halut ikäänkuin palavat pois. Ihminen ymmärtää mitä oikeasti haluaa eikä tavoittele vain yhteiskunnan arvoja ja ulkoisia menestymisen kriteerejä täyttävää elämää. Hän tajuaa että vain olemalla oma itsensä ja kilpailemalla vain itsensä kanssa voi saavuttaa kestävän onnen.

Tulirenkaan läpikäynyt on sinut menetystensä kanssa ja hyväksyy tilanteensa. Hän ymmärtää myös ettei onnellistumista voi ulkoistaa. Ihminen on aina vastuussa omasta onnestaan eikä kukaan toinen voi tehdä ketään onnelliseksi. Se on jokaisen tehtävä itse.

Tietenkin vaikeasta elämänkokemuksesta voi seurata myös vastakkainen reaktio: Katkeroituminen. Egon koveneminen. Silloin kovetetaan sydän jotta se ei enää särkyisi. Kielletään omat tunteet. Luodaan vielä vahvempi rooli. Vaiennetaan se pieni ääni joka sydämessä huutaa. Pelätään.

Joudutaan takaisin paikkaan nimeltä Shallows. Se on tila jossa ihminen haluaa pinnallista menestystä, rahaa, valtaa, tavaraa, hyvännäköistä kumppania omaa Egoaan nostattaakseen. Shallows -paikassa juostaan pakoon ongelmia ja yritetään haalia maallista mammonaa eikä olla tyytyväisiä siihen mitä on. Parisuhteelta halutaan sitä että toinen tekisi onnelliseksi ja täyttäisi tyhjyyden.

Jos kokee eläneensä tarpeeksi Shallow:sissa, voi pyrkiä paikkaan nimeltä Core of Peace. Tämä Rauhan Keskus on paikka jonne päästäkseen on tehtävä hieman töitä. Lainaus Beckiltä:

"all ancient wisdom traditions teach that no external person, place, or thing can "make" us happy. They recommend various methods for rediscovering the Core of Peace: meditation, introspection, renunciation of shallow attachments, the exercise of focused kindness and compassion”.

Vaivannäkö kannattaa! Rauhan Keskukseen päässeet ihmiset tuntevat itsensä rauhallisemmiksi, iloisemmiksi ja olevansa yhteydessä itseensä ja maailmaan. Hyödyt eivät ole vain subjektiivisia. Neurologit ja aivotutkijat ovat todenneet että näiden ihmisten aivoissa on tapahtunut muutoksia. Aivojen neuronit luovat uusia kytköksiä “onnellisuusalueella" ja aivokuoren ns. harmaa massa lisääntyy.  

Beckin mukaan ihminen joka on päässyt Rauhan Keskukseen ja on yhteydessä sisäiseen minäänsä sekä haluaa asioita puhtaalla sydämellä, saa aina kaiken haluamansa. 

Tästä syystä esimerkiksi minä (ja lukuisat hyvin menestyneet henkilöt) meditoin.

Parisuhteen osapuolet ovat siis ennenmuuta ihmisiä ja parisuhde on heidän välisensä sopimus joka nousee ja kaatuu sen osapuolten mukana. Se että ihmiset hakeutuvat parisuhteisiin on todennäköisesti seurausta biologiasta: ihmislajin on tarkoitus lisääntyä ja täyttää maa. 

Yhteisyyden ja läheisyyden tarve jatkuu lisääntymisvaiheen jälkeenkin. Tarve olla suhteessa on varmasti osaksi seurausta siitä että parisuhteessa eläminen on yhteiskunnassamme normi. Normaalit ihmiset elävät suhteessa ja niitä jotka eivät, leimaa jonkinlainen epäonnistumisen stigma. Suomessa on miljoona “sinkkua” ja silti ajatellaan että sinkkuus ei ole ihan normaalia tai toivottavaa.

Biologisen kellon tikittäessä parisuhteeseen on kova hinku mutta sen jälkeenkin monet kaipaavat kumppanuutta. Onnellinen parisuhde on yksi elämän tavoitelluimpia asioita. Sillä on myönteisiä vaikutuksia henkiseen ja fyysiseen terveyteen ja se lisää elinikäodotusta. Ei silti voi sanoa että kaikkien ihmisten olisi parempi elää suhteessa kuin yksin. Sinkkujoukkoon mahtuu monenlaisia ihmisiä ja varmasti keskimääräistä enemmän ihmisiä joilla on elämässään vaikeuksia, kuten mielenterveysongelmia ja päihteiden väärinkäyttöä. Mutta on myös täysin terveitä ja tasapainoisia ihmisiä jotka ovat tietoisesti valinneet yksinelämisen. Toisaalta on paljon onnettomassa tai mitäänsanomattomassa parisuhteessa eläviä jotka eivät uskalla lähteä suhteesta.

Erityisesti naisille on tyypillistä pysyä epätyydyttävässäkin suhteessa yksinjäämisen ja taloudellisen epävarmuuden pelon takia. Keski-ikäisille naisille toistellaan mantraa että hyviä miehiä ei heidän ikäluokassaan ole joten on valittava huonon parisuhteen ja yksinjäämisen välillä.

Jos elämä on johdattanut tilanteeseen jossa pysyvää parisuhdetta ei ole, on hyvä pohtia sitä haluaako sellaisen. 

On myös hyvä pohtia sitä onko halukas sitoutumaan pysyvään parisuhteeseen vai haluaisiko mieluummin elää pätkäsuhteissa ja vaihtaa kumppania.

Kun näitä asioita pohtii, on hyvä myös kysyä sitä kuka niitä pohtii. Onko pohtijana rakkaudessa ehkä pettynyt, jättänyt ja/tai jätetty, hylkäämistä pelkäävä, tunteitaan pelkäävä, pelkäävä Ego?

Vai onko pohtijana todellinen minä, ikuinen ja muuttumaton sielu joka on kykenevä anteeksiantoon (sekä itselle että muille), kiitollisuuteen, pyyteettömään rakkauteen ja joka uskaltaa näyttää haavoittuvaisuutensa toiselle ihmiselle, mitään pelkäämättä?

Sanotaan että rakkauden vastakohta ei ole viha vaan pelko. Rakkaus ja pelko eivät ole niinkään tunteita kuin olotiloja ja paikkoja. Kun elämää pohtii rakkauden paikassa, kaikki on mahdollista. Kun taas valitsee pelon, elämän näyttäytyy ongelmien, pettymysten ja uhkien suona.  

Onko peloista vapautuminen mahdollista? Tottakai on. Se edellyttää kuitenkin nöyrtymistä elämän edessä. Tästä enemmän seuraavassa kappaleessa.

Keitä ne on ne sankarit?

Ennenkuin jatketaan parisuhdepohdiskelua niin on pakko hieman miettiä keitä me oikeastaan olemme, me jotka parisuhteen muodostamme. Parisuhdettahan ei ole ilman ihmisiä jotka sen muodostavat eikä se ole mikään olento jolla olisi oma tahtonsa.

Useimmat perhe- ja parisuhdeterapeutit keskittyvät kriisitilanteessa parisuhteen pelastamiseen. Minun kokemuksen tuoma kantani on se että parisuhdekriisin sattuessa pitäisi pelastaa sen osapuolet.

Kun Titanic uppoaa, ei kannata ryhtyä pelastamaan Titanicia vaan siinä matkustaneet ihmiset.

Kun parisuhde on kriisissä, pitäisi peli viheltää poikki ja ottaa aikalisä. Niin kauan kun osapuolet voivat huonosti, ei kannattaisi tehdä mitään äkkiliikkeitä mihinkään suuntaan.

Voi silti olla että erilleenmuutto joksikin aikaa olisi järkevää. Monet tuntuvat arastelevan tätä ratkaisua mutta uskon että pieni pesäero antaisi suhteen osapuolille aikaa ja tilaa saada selkeyttä ajatuksiinsa.

Mutta päätös lopullisesta erosta on silti eri asia. Sellaisesta päättäminen vaatii mielen kirkautta. Tunnekuohun vallassa ihmiset harvoin tekevät järkeviä päätöksiä. Kun sellainen iskee, kannattaisi vetää henkeä ja odottaa hieman.

Amerikkalainen spirituaalinen opettaja Esther Hicks sanoo ettei kannattaisi tehdä mitään päätöksiä ja ratkaisuja ellei ole ns. hyvillä taajuuuksilla. Hän käyttää ilmaisua “high flying disc”. Vain voidessaan hyvin voi ihminen tehdä hyviä päätöksiä. Kysymys on tietenkin nyt se miten kukaan voi voida hyvin keskellä parisuhdekriisiä. Estherin vastaus on että ihmisellä on ylipäänsä vain yksi tehtävä: yrittää päästä mahdollisimman suuren onnellisuuden tilaan ja pysyä siellä.

Hänen mukaansa ihminen voi onnellistaa itsensä aina, olivat ulkoiset olosuhteet mitkä hyvänsä. Hänen edustamansa filosofian mukaan ihmisen mielentila ei siis ole olosuhteiden seurausta vaan siitä miten olosuhteisiin reagoimme. Joogit sanovat ettei stressi johdu siitä mitä tapahtuu vaan siitä miten suhtaudumme siihen mitä tapahtuu. Mutta tästä lisää myöhemmin.

Keitä me siis oikeasti olemme - me ihmiset jotka olemme parisuhteiden osapuolia?

Tässä vaiheessa esitän sen ihmiskäsityksen joka on vallitseva siinä maailmankuvassa jonka minä olen viime vuosina omaksunut ja jonka tunnetuimpia edustajia ovat Eckhart Tolle ja Deepak Chopra, vain kaksi mainitakseni. Kummankin ajattelussa on nähtävissä  itämaisia, erityisesti intialaisia, vaikutteita mutta pohjimmiltaan he edustavat kaikkien suurten maailmanuskontojen ja -filosofioiden yhteistä ydintä.

Sitä mitä minä tässä kirjoitan leimaa siis tietyllä tavalla “hengellinen” (spiritual) lataus mutta toivon ettet nyt kiinnitä siihen liiaksi huomiota etkä pelkää sitä. En ole aivopesemässä sinua - ja aivopesu onkin tässä hyvä termi sillä edustamani filosofian ihmiskuvassa on elementtejä jotka saavat tukea uusimmalta aivotutkimukselta. 

Se miksi tuon tähän ihmissuhdepohdintaan henkistä näkökulmaa johtuu siitä että se on ainakin minua suuresti auttanut paitsi ymmärtämään, myös ratkaisemaan niitä ongelmia joita olen kohdannut. 

Ihminen ei ole vain liikkuvaa ja ajattelevaa biomassaa joka toimii ennalta-arvattavasti ja ehdollistuneesti kuten Pavlovin koira.  

Ihmisellä on ensinnäkin tietoisuus. Tietoisuus on asia joka on edelleen arvoitus aivotutkijoille ja psykologeille. Osa tutkijoista ajattelee edelleenkin että aivot ovat koneen kaltainen tiedonkäsittely-yksikkö ja tietoisuus on aivojen tuote. Tässä katsannossa tietoisuutta ei siis ole ihmisen fyysisestä ruumiista riippumatta. Kun ihminen kuolee, hänen aivonsa lakkaavat toimimasta ja tietoisuus katoaa. End of story.

Toiset tutkijat sanovat ettei asia ole näin yksinkertainen. Tietoisuuden tutkijat puhuvat Helposta ja Hankalasta Ongelmasta (Easy and Hard Problem). Helppo ongelma (esim. Freudin mukaan) käsittelee tietoisten ja tiedostamattomien ajatusten eroa. Ihminen toimii tietoisesti (esim. suunnittelee tulevaa lomamatkaa) ja tiedostamattomasti (esim. osaa pitää kynää kädessään ajattelematta miten sen tekee).

Hankala ongelma taas liittyy aivojen tuottamiin subjektiivisiin kokemuksiin. Yksinkertaistaen: kuka on se joka ajattelee ajatuksemme. 

Kuka Arto oikeastaan on?

Ns. rajatilakokemukset (Near Death Experience, Out of Body Experience) ovat haastaneet tieteellisiä tietoisuuskäsityksiä. On ihmisiä jotka ovat kokeneet kliinisen kuoleman (aivosähkökäyrä on ollut suora eikä aivoissa siis ole ollut toimintaa) ja kyenneet jälkeenpäin tarkasti kuvailemaan esim. leikkaussalin välineistöä, värejä ja hoitohenkilökunnan vaatetusta. Tästä on siis päätelty että ihmisen tietoisuus ei ole aivojen tietojenkäsittelyn tulosta vaan jotain muuta. Mitä muuta - sitä ei kukaan tiedä.

Kvanttifysiikka sotkee pakkaa entisestään. Kvanttitasolla hiukaset (joista ihminenkin koostuu) käyttäytyvät niin oudosti ja ennalta-arvaamattomasti että sen rinnalla spirituaaliset tulkinnat tuntuvat hyvin laimeilta. Kvanttihiukkanen voi tavallaan olla useassa paikassa samaan aikaan, se voi olla materiaa ja energiaa samanaikaisesti ja se käyttäytyminen riippuu siitä onko se tarkkailun kohteena. Tämä johtaa spekulaatioihin esim. rinnakkaistodellisuuksista ja sen sellaisista asioista joihin ei nyt kannata mennä. Mainitsen kvanttifysiikan tässä van siksi että se näyttäisi olevan se madonreikä jota pitkin tiede ja henkisyys kohtaavat.

Mutta takaisin siihen kuka Arto on.

Artolla on tietoisuus ja se on todennäköisesti aivan erilainen kuin kenenkään muun tietoisuus. Kukaan ei koe maailmaa siten kuin Arto. Kun Arto poistuu näiltä taajuuksilta, hän vie maailmankaikkeutensa mukanaan. Kenenkään suussa mansikkajäätelö ei maistu samalta kuin Arton eikä kukaan saa kauniista auringonlaskusta samanlaista tunnetta kuin Arto.

Lisäksi Artossa on kaksi puolta: Ego ja Korkeampi tietoisuus.

Ego on Arton elämän aikana muodostunut rooli joka koostuu hänen kokemuksistaan, oppimastaan, näkemästään, omaksumastaan. Se on sosiaalinen minä. Se on reaktiota siihen millaisena Arto on maailman kokenut. Ego on se jota Arto ajattelee kun hän ajattelee itseään: monieronnut kylmä pisnesmies. Ego on kateellinen, kilpailunhaluinen, pikkumainen, mustasukkainen, riidanhaluinen ja kunnianhimoinen.

Onneksi Arto ei ole Ego. Todellinen Arto on jotain aivan muuta. Jotkut kutsuvat tätä muuta Korkeammaksi Tietoisuudeksi (Higher Consciousness), Korkeammaksi Minäksi (Higher Self), Sieluksi tai Sielu-Minäksi (Soul-Self). Tämä joku on se joka tekee Artosta Arton. 

Oppi-isäni ovat sitä mieltä että oikea Arto on kuolematon ja ikuinen. Hän on puhdasta rakkautta. Hän on kaiken pikkumaisuuden yläpuolella. Hänellä on kaikki se viisaus mikä ihmisellä pitää olla jotta hän voisi elää hyvän elämän. 

Ongelma on että Arto ei ehkä ole yhteydessä tähän todelliseen minäämme. Se on tavallinen ongelma ja itseasiassa kaikkien - erityisesti parisuhdeongelmien - syy. Olemme hukassa itseltämme ja se heijastuu suhteeseemme muihin ihmisiin. 

Tässä tuli nyt paljon tietoa joten jätän sinut miettimään näitä asioita. Esim: uskotko sielu-minääsi? Tunnistatko Egon itsessäsi? 

Kuka sinä, Arto, oikeastaan olet?

  

Parisuhde?

Mikä on parisuhde? 

Parisuhde on kahden ihmisen välinen suhde joka perustuu ns. romanttiseen rakkauteen. Puhutaan “kemiasta” ja vetovoimasta. 

Oletusarvona on että parisuhde johtaa “perheen” ja “kodin" perustamiseen. “Naimaikäisillä" tähän skenaarioon kuuluvat lapset ja syntyy ns. ydinperhe, länsimaisen yhteiskunnan perusta. Vaikka lapsia ei olisikaan, oletetaan useimmiten kuitenkin että parisuhde on pysyvä. "Sarjallinen polygamia” eli suhteesta toiseen siirtyminen ei kuulu julkilausuttuihin ihanteisiimme. 

Parisuhde alkaa yleensä molemminpuolisesta rakastumisesta jossa on hullaantumisen piirteitä ja joka muistuttaa vaikutukseltaan kokaiinipilveä.

Englanniksi rakastumisvaihetta kutsuttaan nimellä Limerence (L). Se kestää tutkimusten mukaan n. 1,5-3 vuotta. 

Sen jälkeen suhde joko päättyy tai se laskeutuu vaiheeseen, jota voi kuvata termillä Loving Attachment (LA). Kun L pysyy hengissä yhteisen hullaantumisen voimalla, niin LA on jotain joka sammuu jos sitä ei pidä liekissä. Se on tunneside joka vähitellen katkeaa jos suhteesta katoaa kipinä.  Moni parisuhde päättyy kun LA:sta ei pidetä huolta vaan hukataan toinen arjen pyöritykseen, työkiireisiin, perhe-elämään.

Andrew G. Marshallin mukaan seuraavat asiat pitävät LA:n hengissä:

• Kuunteleminen 
• Jakaminen
• Anteliaisuus, auttavaisuus (generosity)
• Fyysinen kontakti (halailu, koskettelu, seksi)
• Toisen kannustaminen
• Yhteinen huumori
• Se että on valmis menemään toisen puolesta pitkällekin ("the extra mile")

Jos LA kuolee, siitä tulee Affectionate Regard (AR). Se on tunne jota vanhemmat tuntevat lapsiaan kohtaan, veli siskoaan kohtaan, ystävät toisiaan kohtaan. Siinä ei ole romantiikkaa eikä kipinää. 

Jos suhde päätyy AR-vaiheeseen, se on vakavassa vaarassa katketa. Pariskunta elää silloin enemmän kämppäkavereina kuin pariskuntana. Tässä vaiheessa on riskinä se että etsiydytään ulkopuoliseen suhteeseen hakemaan sitä limerenssiä joka parisuhteesta on kadonnut.

Tässä tilanteessa perinteinen parisuhdeterapia ryhtyy neuvomaan suhteen osapuolia siinä miten kipinä saataisiin uudelleen syttymään ja suhde pelastetuksi. Yhteiskuntamme sääntöjen mukaan parisuhde ei saisi päättyä vaan sen pitäisi jatkua “kunnes kuolema meidät erottaa”. Kaikki poikkeama tästä ihanteesta nähdään epäonnistumisena.

Ja totta onkin että perheen hajoaminen on lähes aina tuskallista, kaikille perheen jäsenille, erityisesti siksi että koko yhteiskuntamme rakentuu ydinperheen varaan. Toisinkuin esiteollisissa kulttuureissa, jossa perhemuoto on laajennettu kattamaan eri sukupolvia ja sukulaisuussuhteita, länsimaissa parisuhteen osapuolet joutuvat kannattelemaan kaikkea sitä mikä liittyy ns. työvoiman uusintamiseen: lasten hankkimista ja kasvatusta ja elatusta. Se on suuri taakka. Kun sitten parisuhde hajoaa (usein juuri näiden perhepaineiden ja -oletusten takia), hajoaa perhekin. 

Perheyksikön säilymisellä katsotaan siis olevan tietty arvo sinänsä. Mutta entä parisuhde? Jos se irrotetaan perheestä, onko mitään perusteita pitää loppuelämän kestävää parisuhdetta ihanteena? Onko se edes realistista? 

Tätä voisit hieman pohdiskella ennen kuin siirrytään seuraavaan osioon!